Ympäristö on hyvinvoinnin ja terveyden katalyytti!

Mitä niukemmaksi luontosuhteemme on pienentynyt, sitä enemmän stressi on verottanut hyvinvointiamme ja terveyttämme. Luontokontaktiin tulee olla mahdollisuus päivittäin. Moniaistiset luontokokemukset eri menetelmien tukemina palauttavat luonnonlukutaitoja ja rohkaisevat lähtemään ulos. Vaikutukset kohdistuvat välittöminä ja välillisinä, pitkäjännitteisesti, tulevaisuuteen suuntautuen, resurssiviisaasti ja luontoa arvostavasti.

Tilastojen mukaan yli 10 % koululaisista on ahdistuneita ja yli 20 % lukiolaistytöistä on uupuneita. Ahdistus, masennus ja unihäiriöt ovat yleisin syy 20 - 29- vuotiaiden sairauspoissaoloille ja alle 35- vuotiaiden työkyvyttömyyseläkkeistä yli 70% myönnettiin mielenterveysongelmien takia. Lasten, nuorten ja perheiden hyvinvoinnin ja mielenterveyden haasteet luovat alati kasvavaa perus- ja erikoissairaanhoidon palveluiden kysyntää. 

Lapset ja nuoret ovat yhteiskunnallisen kehityksen herkin indikaattori. On siis selvää, että mielenterveyden haasteiden kasautuva ja ylisukupolvinen kehitystrendi luo paitsi henkilökohtaisia, myös yhteiskunnallista resurssivajetta. Kehityskulku on huono ja tulee saada muuttumaan. On tarpeen kysyä, miksi maailman onnellisimman kansan lapsista, nuorista ja perheistä kasvava osa voi huonosti? Miten hyvinvointiin liittyviä haasteita ja ongelmia voidaan kustannustehokkaasti purkaa samalla, kun panostetaan ennaltaehkäisyyn? Tässä kirjoituksessa etsin lasten ja nuorten pahoinvoinnin syitä tarkastelemalla lajimme evoluutiota ja kehitystä, sekä näiden ympäristöjä ympäristöpsykologian ja maisema-arkkitehtuuriin näkökulmasta. Ihmislajin kehityshistorian tunteminen luo pohjaa ymmärtää ympäristön merkitys omalle hyvinvoinnillemme. 

Ympäristömme evoluutiokarttaa savannilta digiaikaan

Ihmislajin alku (Homo sapiens) sijoittuu Afrikan savenneille. Elimme metsästäjä - keräilijöinä noin 80.000 v sitten. Selviytymisemme riippui taidostamme olla osa luontoa. Metsästäjä – keräilijä- kausi on evoluutiomme pisin ja siksi muokannut eniten geeniperimäämme. Afrikasta levisimme kaikkiin ilmansuuntiin. 

Kuva 1. Metsästäjä-keräilijäkaudella ihminen eli osana luontoa savanneilla

Seuraava vaiheemme sijoittui jokikulttuureihin. Esimerkkeinä Eufrat- ja Tigrisjoet (6000 v. sitten), Egyptin Niili (n.5000 v sitten), Intian Indus (4500 v. sitten). Joet hoitivat tarvittavaa kuljettamista. Tulvavedet kastelivat maaperää ja toivat lietettä, maasta tuli hedelmällistä. Ihminen kehittyi viljelijäksi, tuotettiin viljaa ja hedelmiä. Asetuttiin asumaan kiertämisen sijaan pysyville paikoille. Keskeiset taidot olivat kastelu, punnitseminen, kommunikointi symboleilla, kaupankäynti, verojen kerääminen, sääntöjen ja lakien säätäminen. Yhteisön kehityksen mahdollistivat riittävä ravinto ja turvallisuus. Kyläyhteisöille alkoi kertyä vähitellen sekä aineellista että aineetonta omaisuutta. Kun tasainen jokilaakso ei kyennyt suojaamaan vihollisilta, alettiin rakentaa suojaavaa tiilimuuria. Muurien sisään muodostui ensimmäinen kaupunki, Uruk. Arjen askareet liittyivät luontoon, viljeltiin maata ja toimittiin yhteisönä Gilgamesh- eepoksen mukaan Urukin pinta-alasta 1/3 oli puutarhoja ja hedelmätarhoja. Ensimmäinen lelu tunnetaan tältä ajanjaksolta.  

Kuva 2. Niilin jokikulttuureissa alkoi maanviljelys ja puutarhanhoito osana arkea

Kolmas, nykyhistorian vaiheemme alkoi teollisella vallankumouksella Euroopassa n. 300 vuotta sitten. Talouspoliittiset ajatukset suunnattiin voimakkaasti teolliseen tuotantoon. Työvoimaa siirtyi maataloudesta tehdassaleihin, kaupungistuminen kiihtyi. Varautuminen elintarviketuotannossa heikkeni, tämän seurauksina satunnaiset luonnon katastrofit synnyttivät nälänhätiä. Sosiaaliset, hyvinvointiin ja terveyteen liittyvät ongelmat alkoivat kasvaa. Kaupungeissa asuttiin ahtaasti, kulkutaudit levisivät ja sosiaaliset ongelmat synnyttivät siirtolaisuutta ja rikollisuutta. Yhteiskunnan muuttuneisiin tarpeisiin suurkaupungeissa vastattiin mm. perustamalla puistoja, jotka mahdollistavat sosiaalisia tiloja ja hyvinvointia palauttavia ympäristöjä. Tältä kaudelta tunnetaan eri puolilla maailmaa useita puistoja, mm. New Yorkin keskuspuisto (v. 1856) Se luotiin vastaamaan maahanmuuttajien kasvaviin sosiaalisiin tarpeisiin ja voimaannuttamaan väestöä. 

Kuva 3. Teollistuneella ajalla NY keskuspuistossa (1856) vietettiin aikaa viikonloppuina

Nyt olemme eläneet silmänräpäyksen verran digikautta, neljättä vaihettamme. Leimallista on edelleen kaupunkien tiivistyminen. Tilastokeskuksen mukaan v. 2016 suomalaisista 70 % asui kaupunkialueilla, v. 2050 arviolta jo 90 %. Arkea ovat älylaitteet, virtuaalinen todellisuus, vuorovaikutus somessa, viihteen väkivaltaistuminen. Suuri osan valveillaoloaikaa, jopa 80 %, kuluu sisätiloissa ja ruudun ääressä. Siksi enemmistö aikuisväestöstä ei liiku terveytensä kannalta riittävästi, ja liikkumattomuuden vuosikustannukset ovat yli 3.2 miljardia euroa vuodessa. Myös elimistön puolustusjärjestelmä on muuttunut. Kehityshistoriamme ajan olemme arjen luontoaskareissa altistuneet valtaisalle määrälle ympäristömikrobeja ja aktivoineet puolustustamme. Nyt sitä vastoin, kun emme kohtaa luonnon mikrobeja, voi puolustuksemme alkaa tunnistaa jotain harmitonta tai jopa tarpeellista. Tartuntataudit ovat ajan kuluessa korvautuneet puolustusjärjestelmän sairauksilla. Arkeen kuuluu myös erilaisia sosiaalisen, psyykkisen, kognitiivisen ja emotionaalisen hyvinvoinnin haasteita, kuten neuropsykologiset haasteita, masennusta, uupumista, koulukiusaamista, väkivaltaa, lapsilla, nuorilla ja aikuisilla. 

Edellä mainitut ihmisen evoluutiokaudet eroavat toisistaan eniten elinympäristömme suhteen. Metsästäjä - kerääjinä arkemme tapahtui luonnossa. Elinehto oli luonnonlukutaito, metsästäminen ja luonnonmateriaalin käyttötuntemus. Jokikulttuureissa arkea olivat maan muokkaamaan, viljely, sadonkorjuu, toimiminen yhteisönä ja puutarhassa virkistyminen. Teollisen vallankumouksen aika siirsi arjen sisätiloihin, tehdassaleihin ja ahtaaseen asuntoon. Tuona aikana luontokosketus rajoittui lähinnä viikonloppuun.  Digikauden ympäristölle on leimallista kaupunkien tiivistyminen luonnon viheralueiden kustannuksella. Nyt urbaania lähimetsää voi pahimmillaan edustaa viisi istutettua katupuuta kauppakeskuksen kulmalla. Stressiä tuovat mm. erilaiset päästöt, pölyt, melu-, energia- ja hulevesiongelmat. Digilaitteet vievät huomiota sekä työssä että vapaa-aikana. Yhä nuoremmilla lapsilla on digilaitteita. Yhteenvetona evoluutiomme luontosuhteesta, hyvinvoinnista ja terveydestä voidaan todeta, että mitä niukemmaksi luontosuhteemme on pienentynyt, joko ajankuvan muuttuessa tai omista valinnoistamme johtuen, sitä enemmän stressi on verottanut hyvinvointiamme ja terveyttämme.

Miten ihmiseksi kasvetaan – leikkiminen on tärkeää

Biologiasta tiedämme, että elämän perusedellytykset elävistä soluista aina monimutkaisiin ekosysteemeihin ovat vesi, energia ja soveltuva ympäristö. Me ihmiset olemme kädellisiä ja yksi laji eläinkunnassa muiden joukossa. Ominaispiirteitämme ovat käsitteellinen ajattelu, toiminnallisuus, kielellinen kommunikaatio, yhteisöllisyys, kulttuuri ja arvot – nämä opitaan mm. leikkimisen avulla. 

 Kaikilla lapsilla synnyttyään on jokin biologinen ja sosiaalinen pääoma. Syntymästään alkaen lapset ovat uteliaita ja haluavat oppia. Luontainen tapa oppia on leikkiminen. Leikki on määritelty vapaaksi toiminnaksi, joka lumoaa intensiivisesti ja täydellisesti ja johon ei liity aineellisia etuja, ei voittoa ja joka etenee omilla ehdoillaan. Lapsen ikä, leikin luonne, vuorovaikutus muihin ja ympäristö määrittää fyysisten, psyykkisten, emotionaalisten, sosiaalisten ja kognitiivisten ominaisuuksien kehittymistä. Leikkimällä opitun vaikutukset heijastuvat kaikkialle kulttuurin ja yhteiskunnan kehitykseen, tieteeseen, taiteeseen, talouteen ja jopa lainsäädäntöön. Leikkiminen on välttämätöntä. 

Leikkimistapoja erotetaan mm. toiminnallinen, konstruktiivinen, symbolinen, rooleihin perustuva, sääntöihin nojaava ja yhteistoiminnallinen leikkiminen. Nuori lapsi leikkii aluksi itsekseen, mutta jo kolmivuotiaana alkaa leikkiä toisen kanssa, leikkii yhteistä roolileikkiä noin 4- vuotiaana, ja yleistynyttä roolileikkiä nelivuotiaasta alkaen. Leikki auttaa lasta tunnistamaan ja käsittelemään erilaisia tunteitaan, sosiaalisia taitoja ja arvoja. Lapsilla on synnynnäinen tarve saada liikkua ja käyttää ja kehittää motorisia taitojaan. Kun lasta pyydetään kertomaan milloin, missä ja kenen kanssa hän on onnellinen, 85 % kertoo olevansa onnellisia ulkona luonnossa, aktiivisena ja yhdessä muiden kanssa. Piirustuksissa usein kuvaavat itsensä kiipeilemässä puussa yhdessä muiden kanssa. 

Kuva 4. Ulkoleikkien ympäristö lapsen kuvaamana

Perinteisesti lapset Suomessa ovat leikkineet ulkona. Aikaisemmin kotipihat olivat suojaisia korttelipihoja, jota reunustivat kiipeilyyn sopivia puita, pensaita ja koristeistutuksia. Lähitaloista riitti kavereita. Pihaleikkien lisäksi leikittiin lähimetsien luontoleikkipaikoissa. Esikoululaisten keskimääräinen päivittäinen ulkoleikkiaika vielä 2010-luvulla oli vähintään 2 - 3tuntia päivässä, nykyisin vähemmän. Syinä ilmoitetaan kiireinen elämäntapa, urbaani ympäristö ja luonnon väheneminen lähellä kotia, vanhempien pelko antaa lapsen olla valvomatta pihalla, lasten hyperohjelmoitu elämä, ruutuajan lisääntyminen. Muutoksen seurauksina havaitaan: lasten aktiivisuus on pienentynyt, tarkkaavaisuus ja keskittymiskyky heikentynyt, ylipainoisuus lisääntynyt, likiköisyys lisääntynyt, D- vitamiinin puute yleistynyt, luonnon eläinten, kasvien ja ilmiöiden tuntemus heikentynyt ja luontoon liittyvät irrationaaliset pelot ovat kasvaneet. 

Luontoleikkipaikat ovat valitettavasti harvinaistuneet. Nykyiset leikkipuistot ovat useimmiten tarkan manikyyrin mukaisia tasaisia alueita, joiden vakiolaitteita ovat yhdistetty kiipeilyteline-liukumäki-keinu, hiekkalaatikko ja leikkimökki, pohjana turvahiekkaa. Tällainen leikkipaikkojen tyyli ei tutkimusten mukaan ole lapsen kehitystä optimoiva. Sen sijaan luontoympäristössä leikkivillä lapsilla on luovaa toimintaa, kekseliästä rakentelua materiaaleista, tilaisuus hallitun riskinoton oppimiseen ja yhteistoiminnan takia optimaalisempi sosiaalinen kehitys.  Konkreettiset muutokset lapsissa ovat tarkkaavaisuuden ja keskittymisen paraneminen, hyväksyvyyden ja erilaisuuden kunnioittamisen lisääntyminen, osallisuuden ja merkityksellisyyden kasvaminen, yhteistyötaitojen kasvaminen, terveellisten elämäntapojen omaksuminen, omakohtainen asenne elämänmuotojen kunnioittamiseen ja luonnon suojeluun ja pelkojen voittaminen tutussa ympäristössä. Ulkona, yhdessä muiden kanssa vietetty aikaa tuo taitoja myöhempää elämää varten, vähentää eristäytymistä ja kiusatuksi joutumista. Varhaiskasvatuksen ohjattu monimuotoinen ulkoleikki luontoympäristössä tarjoaakin valmiuksia kouluun ja tehostaa suojaa infektiotauteja vastaan. 

Koulu ja sen piha-alue ovat ratkaisevia oppimiselle ja sosiaaliselle kanssakäymiselle 

Monen nuoren arkipäivää hallitsee triangeli: koti, koulu, kauppakeskus. - Koulun oppimisympäristöissä tulisi yhdistää mahdollisimman hyvin sekä aistinvaraiset että audiovisuaaliset tekniikat ja tarjota mahdollisuus tekemällä oppimiselle. Opimme tehokkaimmin, kun kuulemme, näemme, kosketamme, mahdollisuuksien mukaan maistamme ja haistamme. Keskittymisen tehostamiseksi ympäristön ärsykkeet tulisi minimoida. Oppiminen vaatii huomion suuntaamista opittavaan asiaan. Liikenteen melun on havaittu häiritsevän keskittymistä ja tuottavan huonompia oppimistuloksia kadunpuoleisissa luokissa pihanpuoleisiin luokkiin verrattuna. Samaa saa aikaan omien älylaitteiden jatkuva räplääminen opetuksen aikana. Niiden tulisi yhteissopimuksella olla parkissa oppituntien ajan. 

Välituntien tehtävänä on palautuminen eli elpyminen. Keskeisen elpymisteorian mukaan elpyminen ei vaadi suunnattua energiaa ja on mahdollista, kun ympäristö on riittävän laaja, kiehtova, turvallinen ja sisältää oppilaiden ikävaiheen mukaisia tarjoamia. Stressin lievittämiseen tarvitaan paitsi omakohtaista hallinnan tunnetta, myös sosiaalista tukea, kokemus fyysisestä pärjäämisestä ja positiivinen ympäristökokemus. Välitunti tulee viettää ulkona koulun pihalla ja eikä koulun käytävillä istuen. 

Koulunpihojen vaikutuksesta hyvinvointiin tiedetään runsaasti. Naapurimaassamme Ruotsissa on tutkittu koulupihojen laatua, kokoa, pintojen päällysteitä, aurinkoisuutta, puu- ja pensasistutusten määrää, sijoittelua ja laatua, sekä erilaisilla pihoilla havaittua välituntikäyttäytymistä erityisesti toiminnallisuuden näkökulmasta. Tutkimuksen mukaan pihat luokitellaan kokonsa, viheralueen ja päällystetyn pinnan (asfaltin) ja istutusten laadun suhteen kolmeen ryhmään. Tässä nk. OPEC luokittelussa heikoimmat: A pihat ovat pieniä, alle 2000m2, niillä ei ole juurikaan kasvillisuutta. B- pihojen koko vaihtelee 2000–6000 m2, viheralueiden ja päällystetyn pinnan keskinäiset osuudet ovat samat ja viheralueet ovat suunnittelultaan kaavamaisia. Parhaat eli C pihat ovat kooltaan yli 6000 m2. Niissä viheralueiden osuus on suurempi kuin päällystettyjen pintojen. Istutusalueet ovat luonnonmukaisia, puut tarjoavat suojaa ja pensaat rajaavat erilaisia toiminnallisia tiloja. Mielenkiintoista tutkimuksissa on oppilaiden välituntikäyttäytyminen erilaisilla pihoilla. Vihreävoittoisissa, luonnonmukaisissa koulupihoilla välituntitoiminnan luonne oli mielikuvitusta käyttävää, tutkivaa, aktiivista, sosiaalista ja osallistavaa: yhteistä olemista, tekemistä ja pallopelejä. Harmaavoittoisten asfalttipihojen välituntitoiminnan luonne oli rajoittunut pallopelien lisäksi levottomaksi perässä juoksemiseksi, jahtaamiseksi ja kiusaamiseksi. Kun tähän vielä yhdistyy koulupäivän jälkeen kauppakeskuksissa laahustaminen, ei ikävaiheen mukaista optimaalista kehitystä tapahdu ja sosiaaliset ongelmat alkavat hallita kuvaa. Heikkotasoinen ympäristö pohjustaa ongelmakäyttäytymistä, sillä on vaikutusta koko myöhempään elämään. Koulujen luontopainotteisten iltapäiväkerhojen soisi yleistyvän. 

Kuva 5. Asfalttivoittoinen (vas.) ja luontopainotteinen koulupiha (oik.) tuottavat erilaista välituntikäyttäytymistä

Johtopäätökset 

Arkeamme, hyvinvointiamme ja kehitystämme muovaavat kulloinenkin aika, maantiede, opitut taidot, käytettävät resurssit, geopolitiikka, demografiset tekijät ja kulttuuri. Verraten hiljattain tutkimuksen tuloksena olemme oppineet nimeämään synnynnäisen taipumuksemme kuulua luontoon biofiliaksi tai yksinkertaisemmin, Aristoteleen sanoin, elämän rakkaudeksi. 

Evoluutioketjumme osoittaa meille hyvinvointimme lähteen, yhteytemme luontoon. Kahdessa ensimmäisessä evoluutiovaiheessa elimme tasapainossa luonnon kanssa. Teollisella kaudella sosiaalisten haasteiden voittamiseksi ymmärsimme luoda puistoja suurkaupunkeihin. Suomessa ikiaikaisesti on ymmärretty luonnon ja erityisesti metsän tärkeys virkistykseen. Luontokontaktiin tulee olla mahdollisuus päivittäin: työpaikoilla, kouluissa ja varhaiskasvatuksessa sekä vapaa-aikana. 

Ympäristönsuunnittelussa tulee huomioida käyttäjän tarpeiden lisäksi biofiilisen suunnittelun ja kestävän kehityksen periaatteet. Ympäristön laadun merkitys ihmisen käyttäytymisen katalyyttinä tulee tiedostaa, hyväksyä ja soveltaa parhaalla mahdollisella tavalla. Evoluutiomme aikana luontoympäristö on ollut ja on fyysisen, psyykkisen, emotionaalisen, sosiaalisen ja kognitiivisen hyvinvointimme ja terveytemme elinehto. 

Koska nykyinen lasten, nuorten ja perheiden mielenterveyden haasteiden esiintyminen vastaa mittakaavaltaan epidemiaa, on käytettävien hoitavien ja ennaltaehkäisevien interventioidenkin sovelluttava yksilö-, ryhmä- ja väestötasolle resurssien optimoimiseksi. Esimerkiksi, kouluun valmistautuminen luontoleikkikouluissa tukee uteliasta oppimaan oppimista. Oppimispolun tulee jatkua häiriöttömässä koulussa. Luontoympäristöön liittyvillä aktiviteeteilla koulussa tuetaan sekä oppimista että tarkkaavaisuuden elpymistä. Kaupunkisuunnittelussa elonkirjoa tulee jälleen arvostaa, paitsi luontouttamalla päiväkotien, koulujen ja palvelulaitosten piha-alueet, myös kävely- ja pyöräilyreitistöjen varret, rannat, ulkoliikuntakentät, pihat ja puistot. Kaupunkien tiivistäminen ei saa tapahtua luonnonmetsiä tuhoamalla. Ympäristön muutos palvelee koko yhteiskunnan tulevaisuuden rakentamista. 

Ympäristöjen ohessa Green Care luontolähtöiset menetelmät tuovat mahdollisuuden sekä ennaltaehkäisyyn että kuntoukseen sosiaali- ja terveyspuolen menetelmien täydentäjinä. Niiden keskeistä ydintä on yksilöllinen asiakkuus, ammattitaitoisuus ja tavoitteellisuus metsässä, muualla luonnossa, maatiloilla, puutarhoissa, tai eläinavusteisesti lasten, nuorten ja perheiden haasteissa. Moniaistiset luontokokemukset eri menetelmien tukemina palauttavat luonnonlukutaitoja ja rohkaisevat lähtemään ulos. Vaikutukset kohdistuvat välittöminä ja välillisinä, pitkäjännitteisesti, tulevaisuuteen suuntautuen, resurssiviisaasti ja luontoa arvostavasti. 

Kirjoittaja

Suvi Pohjola-Stenroos

Maisema-arkkitehti

www.arboretummagnolia.fi & www.suvipohjolastenroos.com

Kirjallisuutta 

Blogi-kirjoitus on osa luontolähtöisten menetelmien käyttöönottamisen tueksi toteutettavaa viestintäkampanjaa, josta vastaavat maaseutupolitiikan TUUMA- ja HYMY-verkostot sekä Green Care Finland ry.